Juu, sain hyvän muistutuksen siitä mikä mun elämässä on oikeesti tärkeintä.

Olin toissayönä mukana saattamassa yhden karvaisen ystävän ikuiseen uneen. Ei ollu mun, mutta silti järjettömän tärkee. Aioin ensin olla kirjottamatta koko asiasta mut mun on pakko käsitellä tää asia jotenkin. Että voi siis tulla hyvinkin sekavaa tekstiä.
Toisaalta nyt on hyvä olla kun tietää ettei se kärsi enää. Mutta onhan se raskasta. Tää kuitenkin muistutti mua elämän arvoista ja tärkeysjärjestyksestä. Se että mä ruikutan jonkun kaverin perään, on tän rinnallla mulle aika säälittävää. Ihmiskohtaistahan se on, mutta mulla eläimet onniin paljon ihmistä korkeammalla tasolla että ne on tuskin edes verrattavissa toisiinsa.

Matka tuntu loputtoman pitkältä, mutta siinä sain ajatella asioita. Sanaakaan ei sanottu, eikä edes tarvinnut. Mutta paluumatkalla mulla oli tasan yks ajatus päässä:
heippa ___, ei sun tartte enää jaksaa..

Istuttiin kahteen asti yöllä sitten yhden ihmisen kanssa niiden olohuoneen sohvalla, ihan kahdestaan, lähinnä sanomatta mitään. Lopulta oli ihan hyvä olla.

Muuta mä en haluakaan sanoa, ja voi olla että lopetan tän blogin kokonaan. Onhan mulla paha mieli joo, mutta näin on paljon parempi. Harkitsen lopettamista ihan poitiivisista syistä. Koska nyt mä oikeesti alan nousta tästä, mä tiedän sen. Mä en putoo enää, oon ihan varma siitä. Ja vaikka pelkäsin että yksikin menetys kaataa mutkin, siinä kävikin päinvastoin: nyt mä tunnen itteni paljon vahvemmaksi. Sain huomata että menetys voi tuoda tullessaan jotain uutta ja yllättävää, ja opin miten helpottavaa jonkun rakkaan kuolema voi välillä olla. En pelkää enää kuolemaa. :)
 

-Nyyti

Hyvää Matkaa...