Taas uusi aamu. Ihan sellai fiilis et oisin voinu jättää heräämättä. Mut oon luvannu. Luvannu etten ajattele niin.
Kaikki on harmaata, koko maailma. Päivät vaan raahautuu eteenpäin, hitaasti mut varmasti, eikä mikään oikeestaan tunnu miltään. Herääminen oli kamalaa...
Yritän keksiä muuta ajateltavaa, pelata pasianssia, tehdä kollaasia, syödä, kattoo telkkaria, olla koneella jne.. Mut mikään ei oikeestaan auta. Helpottaa kyllä, ehkä pitkäksikin aikaa mut sit muistan taas kaiken, kertärysäyksellä. Ei oo ketään jolle puhua, en edes haluu soittaa kellekään. Haluun olla yksin, niin yksinäisyys ei tunnu yhtä pahalta, koska kun on tuttujen ihmisten ympäröimä ja silti yksinäinen, se sattuu vielä enemmän.

Mitä mulle on tapahtunu? Minne on kadonnu se übersosiaalinen, kovaääninen ilopilleri joka jaksaa aina riehua ja jonka kaikki huomaa? En mä enää riehu, en samalla tavalla. En yhtä vapaasti. Mä riehun lähinnä lievittääkseni pahaa oloani, höllätäkseni painetta. Mut en mä osaa olla enää vapaa ja huoleton.

Taas uusia lupauksia purkautu. Ei mun pieni sydän kestä mitä vaan, antakaa mun olla. Antakaa mun väsyä.
Niin, sitähän mä loppujen lopuks haluan, väsyä ihan kokonaan ja nojata johonkuhun johon luotan. En mä jaksa itkee, en haluu nyt puhua kellekään. Haluisin vaan nojata ja antautuu siihen, ajattelematta mitään.

Mä oon taas ollu liian vahva...

-Nyyti