Kaipa se olis pakko alkaa pikkuhiljaa uskoo rakkauteen, sen verran vahvaa tää jo on. Ei kuitenkaa mitää sellasta pariskuntarakkautta, ystävärakkautta vaan, mutta tääkin jo tarpeeks kivuliasta.

Oon kyllä päättäny etten usko todelliseen ihmistenväliseen rakkauteen, mut juupa juu, ei ollu eka murrettu mielipide.

Mua vaan pelottaa et mua on taas petetty tosi pahasti. Okei, Penttiin mä luotan ja voisin kertoo sille mitävaan jne., mut on ihmisiä, jotka mä oon tavallaan päästäny ehkä jopa lähemmäs, tai oikeestaan mä en päästäny niitä, ne vaan tuli. Ihan hyvä vaan, kai, toivottavasti. Mut siinäpä se onkin, nyt mä oon alkanu katua. Musta tuntuu että oon päästäny ne ihan liian lähelle. Kyllä mä tiedän etten oo monelle yhtä tärkee kun ne on mulle, mut ei se oo niin vaarallista. Mä vaan pelkään että mä en oikeesti merkitse niille enää mitään. Et ne on kyllästyny muhun, tai sitten mä onnistun loukkaamaan niitä jotenkin. Ja sit ne vaan häipyis kaikki mulle tärkeet, henkilökohtaset asiat kainalossaan eikä koskaan tulis takas.
Mä oon aina ollu tästä epävarma, en oo ikinä luottanu täydellisesti siihen ettei mulle läheisimmät ystävät lähtis mun ympäriltä. Lukuunottamatta Penttiä. Mut mä pelkään. Ja koska ne tietää niin paljon musta, ja ne on nähny mut niin haavottuneena ja heikkona, mä jostain syystä pelkään että ne vaan vie sen kaiken mukanaan. Mä en tiedä miks mä pelkään tätä, tuskin ne niillä mitään tekis, mut syystä tai toisesta se pelottaa.

^Maybe, who knows.. However, not me.

Myönnän että jos en olis tavannu niitä ihmisiä, voisin olla jossain tosi syvällä, mut silti. Onko tää senkään arvosta? Nojuu, kyllä mä tiedän vastauksen itsekin... Välillä se ei vaan tunnu siltä.

-Nyyti