Miten voikaan sanat satuttaa. Kaikki pienet asiat, tekemiset ja tekemättä jättämiset. Miten voikaan rakas ihminen satuttaa, ihan tahtomattaan, ilman että saa siitä koskaan tietää.

Mä en voi ymmärtää, en käsittää miten näin pieni juttu voi satuttaa näin paljon. Sehän välittää musta, se rakastaa mua. Ja silti.. Haluun vaan itkee, ja niin ironista kun se onkin, haluisin itkee sen sylissä. Saman, joka satutti mua. Ei pahuuttaan, ei tahallaan, ei millään tavalla tietoisena siitä, kuinka pahasti ja syvällä joku voi tuntua.

No, nyt mä tiedän ettei yksikään sana ollut valetta. Oikeasti. Yksi pieni asia vain, ja silti niin helvetin kivulias. Kauanko vielä menee, näenkö enää koskaan, saanko enää koskaan sanoa miten paljon rakastan? Mut mä tiedän, että jos ei tulla enää koskaan näkemään, mulla tulee menemään vuosia, ja taas vuosia päästä yli tästä. Oikeesti.
Mä en olis koskaan voinu arvata että tää sattuu näin paljon. Kaikki tää. Ei tästä tuu enää mitään....

Ja vielä vaikeempaa tästä tekee sen, että kaiken tämän yleensä vuodatan sille ihmiselle, joka nyt kaiken kivun aiheuttaa. Siksi mun on nyt pakko kirjottaa tää tänne. Koska muuta ei ole. Kukaan muu ei ymmärrä samalla tavalla, kukaan muu ei löydä oikeita sanoja.

Mua itkettää, mä haluun itkee, mut en voi kun äiti on kotona. Ei ketään jolle puhua, se tässä on vaikeinta.. Koska tätä ei voi oikeesti kukaan muu ymmärtää.

Pentin kanssa se on eri asia. Jos me ei nähtäis vuoteen (mitä ei toivottavasti ikinä, ikinä tuu tapahtumaan), se ei sattuis näin paljon koska tietäisin että se silti rakastaa mua ja välittää, ja luultavasti ikävöi mua, mut tää on nimenomaan jotain muuta. Se tästä tekee niin vaikeaa.

Sanoin aina kuinka sattuu,
kuinka maailma mua kaltoin kohtelee.
Lohdutit, sanoit ettet petä, et hylkää,
luotin vain sinuun.
Katsoin kuinka maailmat ympärilläni romahtivat,
mutta minä pysyin, minulla oli sinut.

Kuinka olisin siis millään voinut arvata,
että lopulta ihminen, joka minua eniten satuttaa,

olet sinä?
 

Mulla on nyt tosi sekava olo, en tiedä mitä ajatella mistään. Pitäiskö mun olla onnellinen vai onneton? Mä kun luulin että se olis edes vähän helpompaa..

Tätä oloa on tosi vaikee selittää, mut ehkä kuvaavin vertaus on, että miettii että tärkein ystävä maailmassa lähtis jonnekin kauas, etkä olis enää varma, muistaako se sua.
Koska sitähän tää suurinpiirtein on...

Mut se, mistä tiedän et oikeesti rakastan sitä ihmistä, on se, että vaikka se on pitäny mut pystyssä vaikeimpinakin aikoina (paitsi tietenkin nyt, eikä se oo sen syy), silti mä voisin ite kestää tätä kipua montamonta vuotta jos se sais sillon olla onnellinen. Eli kyse ei ole todellakaan vaan musta.

Ja kuinka surkuhupaisaa onkaan, että vaikka oon aina voinu puhua sille kaikesta, ihan kaikesta, sekä ikävistä että iloisista jutuista, niin mulla ei silti oo pokkaa mennä sanomaan sille kuinka paljon kaipaan, rakastan ja ikävöin sitä. Kuinka ainoo murhe tällä hetkellä on se, mikä meidän kahden tulevaisuus on.

Muthei, tajusinpahan juuri miks just tää asia satuttaa niin paljon enemmän kun muut! Koska mä oon päästäny sen ihmisen niin lähelle, koska sillä on pääsy mun sydämen ja mielen syvimpiin onkaloihin. Koska se voi hyökätä sisältäpäin, jossa ei oo minkäänlaista puolustusta sitä vastaan. Enkä mä kyllä haluiskaan puolustautua, en edes nyt..
Mut vaikka kiusaaminen sattuu, se sattuu vähemmän, koska se tulee ulkoapäin. Mä voin nousta vastaan, nostaa suojat eteeni.
Mutta tää, tää polttaa mua sisältäpäin......

Mua ei satuta nähdä se onnellisena jonkun toisen kanssa, mä en oo mustasukkanen, vaan onnellinen siitä että se on onnellinen..

Vaikka kuinka päätän olla  turhaan ruikuttamatta tekemisen sijaan, mun on tunnustettava et se on tosi vaikeeta. Koska ensinnäkään, mä en tiedä kestänkö totuutta...

Niin ja muuten, tänään yks mun muutaman vuoden vanhempi kaveri/tuttu, jota en tunne vielä todellakaan hyvin (ollaan juteltu ehkä kerran), otti mua yhtäkkiä käsistä kiinni ja sano:
"sä oot tosi hyvä tyyppi, mut kun sä koko ajan skitsoilet ja riehut, mun on tosi vaikee nähä millanen sä oot oikeesti, tuolla sydämessäs"
Se veti sanalla sanoen hiljaseks.
Koska niinhän se on.

Mutjoo, mä nyt oikeesti yritän vaikka soittaa sille tai jotain, mitä vaan kunhan saisin asian etenemään. Eihän tätä kestä kukaan.

Ja näinkin helppo oli murtaa vahva ihminen..

-Nyyti

Miks elämän pitää olla niin vitun vaikeeta..? Eikö riitä että rakastaa ja ikävöi? Miks mun pitää olla ihminen?

P.s. Anteeks kun tulee tällasis pikku pätkissä nää kappaleet :P