Huoh. Tosi mitäänsanomattoman outo, sekava olo. Jos oon joskus valittanu mielialan heittelystä, niin nyt ne kaikki mielialat on samaanaikaan tappelemassa osuudestaan.
 

Ensimmäinen tunne on ikävä. Kova ikävä, niin kova että sattuu. Tiettyä ihmistä, josta tietenkin menin näkemään untakin. En oo nähny tätä ihmistä moneen moneen moneen viikkoon, ja tiedän, oon säälittävän riippuvainen siitä, mut minkäs teet. Ootan vaan et pääsen näkemään sen. Sillon mun mieli voi levähtää.

Toinen tunne on toivo ja itsevarmuus. Eilen illalla sain kuulla parsan opetuksen ikinä, joka sai lopulta itse kunkin itkemään. Tajusin sadanteenmiljoonanteen kertaan et oon oikeesti upee täydellinen ihminen, koska Jumalalle ei tuu sellasia "hups, vahinko"-tapauksia. Opin taas rakastamaan itteeni.

Sitten tulee turtumus. Päivät vaan vierii eikä mulla oo ajantajua ollenkaan. Viikonpäivissä pysyn vielä jotenkuten mukana, mut vaikka tuntuu et aika menee tooooooosi hitaasti, niin rehellisesti sanottuna mä en tiedä. En osaa sanoo mitä tapahtu viikko sitten ja mitä kuukausi sitten.

Ja sit vielä helpotus. Pärjään taas isossakin porukassa ilman ahdistusta. Osaan taas olla jovilla kotona.

Ja viimeisenä on tietenki sellanen "en tiedä"-olo. En osaa sanoo onko se hyvä vai huono, millaselta se tuntuu tai saatikaan mistä se johtuu. Enkä osaa sanoo myöskään millon se alko nimenomaan mun ajantajun puutteen takia.

Kaikenkaikkiaan tosi sekava olo. Mut nyt pitäs raahautua töihin jossa saan toivottavasti myös muuta ajateltavaa.

-Nyyti