Kas vain, kolmas merkintä tänään..
Samalla niin helvettiä ja samalla niin ihanaa.

Mä en vaan jaksa käsittää miten se yks ihminen voi tuntee mut niin hyvin. Mä en osottanu mitään pahanmielen merkkejä, kun yleensä musta paistaa kauas millä päällä mä oon. Mut tää tiesi heti ettei siltikään kaikki ollu kohallaan. Ja mä rakastan sitä kun se halaa mua ja sen tuoksu tarttuu mun hihoihin. Mut enivei, mä puhuin sille, mut sitten kun en jaksanu enää jatkaa, se kerto sen jutun loppuun mun puolesta, jotakuinkin niillä sanoilla joilla olisin itekin sen kertonu. Vaikken ymmärrä mistä se tiesi mitä oli tapahtunu. Kaipa se vaan tuntee mut niin hyvin et osaa lukee sen musta. Ja kun puhuin sille mun ihmissuhteista jotka on nyt hieman päin vittua, se vakuutti mulle miljoonanteen kertaan ettei se aio hylätä mua jne. Ja siinä vaiheessa mä voin sanoo vaan heittäytyneeni sen kaulaan kyyneleet poskilla. Ja mikä sulosinta, se totes hiljaa naurahtaen että "sulla tais olla mua vähän ikävä".
Olin jo aiemmin sinä iltana pistäny merkille juttuja joista huomaa että luotan siihen enemmän kun muihin. Se saa esimerkiksi ihan vapaasti koskee mun kaulaan ilman että mä säikähdän, ja se on jopa lämmittäny jäisiä käsiään mun kaulassa mitä en kestäis keneltäkään muulta koska se kutittais liikaa, mut tän kanssa ei ollu mitään ongelmaa. Ja kyllä, tämäkin ystävä on kutittanu mua tahallaan, eli ei voi johtua siitä ettei se olis koskaan antanu mulle aihetta kutiamiseen.

Eikä mun elämässä oo aikoihin ollu noin upeeta hetkee kun istuttiin siinä lattialla melkein sylikkäin, välillä jompikumpi sano jotain mut lähinnä vaan oltiin hiljaa ja lähekkäin, ja se opetti mua hiljaa varoen kattomaan sitä silmiin. Koska sitä mä en vieläkään osaa, kattoa silmiin. En ketään. Mut siinäkin, vaan tää yks ystävä osaa rohkasta mua siihen ilman et se tuntuu painostavalta. Ihmettelin sitä itekin ettei musta tuntunu yhtään pahalta vaikka se otti mua leuasta kiinni ja periaatteessa pakotti mun kasvot siihen päin (vaikkakin anto selkeesti kokoajan mahdollisuuden perääntyä). Ja okei, tää saattaa kuulostaa oudolta, mut ihan sama, se älys kehua mua heti kun olin kattonu hetkenki sitä suoraan silmiin, ei tarvinnu olla edes kahta sekuntia, kunhan katoin enemmän kun vilkasulla.

Mut sitten kun nuortenilta loppu, en jäänykään tavanomaisesti hengaa sinne. Ekaa kertaa elämässäni mä oikeesti halusin sieltä pois, heti. Tää aiempi tyyppi oli lähteny joten mulla ei ollu mitään syytä jäädä, en edes heipastellu ketään, puin vaan ja lähdin.
Mut se yks ystävä ei ollukaan lähteny vielä kotiin asti, ja se löysi mut puolivälistä omaa matkaani seisomasta, täysin lamaantuneena. Mä en halunnu kotiin, mutten takas sisäänkään. Eikä se jättäny mua ennen ku olin lopettanu itkemisen. Tosin bussipysäkillä hajosin uudestaan mut...

Mut kaikesta tästä huolimatta tää ei todellakaan oo ollu vaan mitään taivaallista onnea, mut olen oppinut sen, et puhdasta onnea ei voi yleensä olla ilman musertavaa surua. Mut nyt on tosi yksinäinen fiilis. Mä vaan haluun käpertyy sen syliin. Vaikka mua ahdistaa kun sillä on itelläkin asiat tosi huonosti.
Ja niinjuu, oon pitkään murehtinu miten voisin antaa sille mitenkään yhtä paljon takas kun mitä se on antanu mulle, mut tänä iltana tajusin viimein et ei mun loppujen lopuks tartte tehdä mitään, mä oon ihan tarpeeks kun kuuntelen sitä, vaikken osaakaan sanoa yleensä mitään lohduttavaa, mut se että se voi puhuu mulle ja muuta, on jo paljon. Ja ihan vaan olemalla olemassa.

Oli paaaaaljon muutaki tosi siistiä mutten nyt selitä sen kummemmin.
Mut sen tiedän etten olis yhtään mitään, enkä pärjäis enää mitenkään ilman kahta ihmistä: sitä ja penttiä. <3

Ja ihan vaan varmistukseksi, en todellakaan oo ihastunu tähän ihmiseen, me vaan ollaan tositosi läheisiä. ;p

Mut nyt jos yrittäis oikeesti nukkua, otan tän paidan mukaan ni on paljon helpompi nukahtaa.  öitä <33

-Nyyti