Tapahtu jotain uskomatonta.
Mä pystyn kattomaan ihmisiä silmiin.
En kaikkia, mutta suurinta osaa. Enkä aina, mutta kuitenkin joskus. Enkä tiedostamatta, mutta halutessani.

Viimein mun odotus palkittiin. Ja mä sain sen ihmisen hetkeks kokonaan itelleni. Vaan kahdestaan. Naurettiin ja juteltiin, sekä positiivisista että negatiivisista jutuista. Pidettiin kädestä kiinni ja nojasin pääni sen olkapäähän. Oisin voinu olla siinä vaikka koko yön.
Mä en ymmärrä miten joku ihminen voi olla mulle niin tärkee. Mulle, joka puolisen vuotta sitten ei päästäny yhtäkään ihmistä lähelleen, joka peitti pahan olonsa päättömällä riehumisella.

Mut nyt oon ylpee itestäni. Ja kiitollinen. Harvoin tulee noin upeeta tunnetta. Mä pystyin kattomaan mulle rakasta ihmistä silmiin, nähdä oikeesti miltä se näyttää, nähdä oivalluksen pilkahdus silmissä sen tajutessa mikä mussa on erilaista.
Se, että mä katon sitä silmiin.

Mä en ollu todellakaan tienny että silmistä voi nähdä niin paljon. Että niistä voi oikeesti nähä ihmisen todelliset tunteet. Ehkä just siks mä en pystyny kattomaan ketään silmiin. Etten mä vaan paljastanu liikaa itestäni muille.
Mut ei mun tartte enää huolehtia siitä. Nyt mä voin kattoo suoraan silmiin, kertoo mitä mä oikeesti tunnen. Varsinkin tälle yhelle ihmiselle.

Mä en tehny mitään tän asian eteen. Paitsi okei, se loputon kassatätiprojekti, jossa yritin kattoa aina kaupan kassatätiä silmiin asioidessani sen kanssa mut sitä oli jatkunu jo jotain kolmisen vuotta, jotakuinkin edistyksettä. Mut en mitään muuta. Yks kerta mä vaan totesin että mä pystyn tähän. Ei mulla oo enää mitään peiteltävää, ainakaan näille ihmisille.

Ja tää yks ihminen, jota en ollu nähny taas liian pitkään aikaan, sano että mä näytän onnellisemmalta. Että mä hymyilen ja nauran enemmän.

En oo vielä voittanu tätä, mutta pärjään kuitenkin jo aika hyvin. Ja nyt, mulla on vaan yksi vastaus jokaiselle kusipäälle joka mua yrittää satuttaa: kato mua silmiin ja sano uudestaan.

En uskonu et pystyisin enää koskaan kattomaan toista ihmistä silmiin täysin varmana, selkä suorana ja hymyillen. :)

 

^ Vain pieni, olematon kosketus, joka näkyy vielä kadottuaankin

^ ..But sometimes, with patience, you can get the new one. ♥

Ja nyt mä voin sanoo ihan täydellisesti omasta kokemuksesta, että jos nyt sattuiskin niin ettei Jumalaa oliskaan olemassa missään muodossa, niin silti mä haluun uskoo siihen. Vaikka mä saisin takuuvarmasti tietää ettei mitään siihen viittaavaakaan oo olemassa, silti mä haluisin uskoo. Koska mitä mä siinä menetän? Yksinäisyyden? Pelot?
Kun mä tulin uskoon, mun aistit terävöity, mä sain montakymmentä uutta ystävää, mä sain luottamuksen ihmisiin, tulevaisuuteen ja itteeni takas, mä opin luovuttamaan tarvittaessa, mä sain itsevarmuuteni ja hymyni takasin, ja nyt mulla on Joku, joka jaksaa mun puolesta, joka huolehtii musta, joka ei hylkää tai jätä mua ikinä, missään tilanteessa, ja johon mä voin luottaa täydellisesti.
Mitä mä menetän?

Mut aikaa on aina liian vähän. Mun tärkein ystävä (Pentin rinnalla) lähti liian nopeesti. Taas mulla on ikävä, vaikkakaan ei läheskään yhtä musertava. Mutta nyt mä taas tiedän että se on varmasti olemassa ja rakastaa mua edelleen. Se on tärkeintä.

Kiitos Isä.

-Nyyti