Pitää sittenki vielä kirjottaa toisen kerran tänää..

Mua satuttaa tosi pahasti se, että yhellä mun tärkeimmistä ystävistä on ollu tosi vaikeeta ja rankkaa elämässä, vähän kaikilla osa-alueilla. Nyt se on sit viimeinkin onnellinen, ja se on saanu lisäksi vielä jotain, mistä harva saa nauttia. Ja kas kummaa, muut kaverit tuli kateellisiksi. Ne ei osaa ollenkaan iloita sen puolesta vaan valittaa vaan kokoajan et "miksei ikinä meille???". Ja ne on vielä sen ystäviä!! Ja tietenkin se satuttaa sitä ystävää. Okei, ei oo mun tyylistä puhuu pahaa toisten seläntakana, mut voitte uskoa että olen sanonut tän kaiken ja paljon enemmän suoraankin niille "ystäville". Mut silti mulla on huono omatunto ku tälleen vaahtoon niistä jollekin muulle kun niille. Mut ehkä saan anteeks tän yhen kerran. Ja nää kaikki ihmiset on myös mun ystäviä, on edelleen... Enkä tiiä mitä tekisin. Lopulta päätin olla kaikkien näiden ystävä, selvittäköön keskenään asiansa (vaikka olen valitettavan perillä jokaisesta käänteestä, koska nää kaikki päättää avautua just mulle. Mut ei se sinänsä haittaa).

Ja sitten, oon oikeesti alkanu ajatella tätä paikkaa, tätä kaupunkia. Tätä elämää jonka mä täältä sain. Mä pitkään lähes vihasin tätä paikkaa, tai sit tää oli vaan sellai "njoo, ihan ok mut lähetään vaan jos huvittaa". No, sit kävin riparin joka yllättäen sito mut vahvasti tähän paikkaan. Mut nyt, kun hyvin todennäköinen muutto on lähellä, mä oikeesti tajuan mitä tää on tehny mulle. Tää paikka on kasvattanu mua varmasti enemmän kun mikään muu missä mä oon asunu, ja täällä on ollu myös ehdottomasti eniten vastoinkäymisiä. Ja näillä kahdella on selvä yhteys. En mä nyt tätä paikkaa jää mitenkään ikävöimään, paitsi kavereiden takia (ainakaan mä en luule niin), mut mä oon kiitollinen tästä kaikesta. Ilman tätä mä en olis mä.

-Nyyti