En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään

Minne meet
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee
vaikka pettyisitkin rakkauteen
vaikka viima vielä käy sydämeen
Olet ihme minne ikinä meet

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää
kun kuiskaat vaan
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa
Ja silti nään, kun loittonet luotain
Sun oma ties sua odottaa

Minne meet

Toiset sanoo; tää ei riitä
Niiden ajatukset maailmoja syleilee
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee

Mä niin koen feilanneeni kaikki ihmissuhteeni. No okei, en ihan kaikkia mut melkein. Voihan se tietty olla et vaan kuvittelen kaiken mut en tiiä.. En nyt ala sen suureellisemmin selittelemään mut kuitenkin. Masentaa.

Musta vaan tuntuu et kaikki pitää mua vaan jonain ärsyttävänä pentuna joka ei osaa kasvaa aikuiseks tai käyttäytyy rauhallisesti ja asiallisesti. Jos ihmiset vois mitenkään ymmärtää et mä osaan kyllä rauhottua, ja mulla on aivot joita mä osaan kaiken lisäks vielä käyttääkin, ja että mullakin on tunteet. Vaikka mä riehun ja huudan ja näytän ehkä aivottomalta mutta onnelliselta, mä en välttämättä ole!! Se, että mä uskallan säätää ja riehua, ja että mä pidän siitä, ja okei, että mä tykkään ylipäätään olla esillä (tarkennukseksi: tämä ei ole se syy miksi riehun), mua on silti helppo satuttaa. Mä pyydän, ymmärtäkää mua. Yrittäkää edes...
 

Vittu.

-Nyyti

Jälleen viiltävä, helpottava kipu käsivarressa...