Välillä musta oikeesti tuntuu että Jumalalla on aina muutama sellanen joita se retuuttaa miten huvittaa, ja joiden elämän se tekee mahdollisimman vaikeeks. Ja ei, mä en kuulu niihin, mutta mä tunnen yhen joka vois kuuluukin. Enkä mä ymmärrä, se on ollu uskos, se tekis ystäviensä eteen ihan mitä tahansa, mitä muuta vielä vaaditaan? onko se liian hyvä saadakseen ite hyvä elämän? Pitääkö siis olla mahd. paskamainen muille että saa oikein suloisen ja ongelmattoman elämän? Muutenki, musta vaan tuntuu et just ne "hyvimmät" ihmiset saa kaiken paskan niskaan. No juu okei, ne sit kuulemma saa loppupeleis kaikkein eniten hyvää, mut ainakaan tän yhden kohalla mä en enää suoraan sanottuna usko sitä.

Ja toisekseen, mä oon miettiny et mä en usko et mä jään oikeesti ikävöimään meiän luokalta kun yhtä ehkä kahta ihmistä (tää yks kyllä tietää ketä tarkotan... ). Ei mulla oo niihin muihin mitenkää supervahvaa sidettä, jos sidettä ollenkaan. Okei, on ne hyvii tyyppejä jotku, mut silti. Syvä anteeksipyyntö vaan jos joku sattuis tästä loukkaantumaan jos lukis (toivottavasti ei lue ylipäätään tätä blogia mut enivei), mut voisin sanoa myös saman päin naamaa. Niin se vaan menee. Enkä mä usko et muakaan erityisemmin ikävöitäis. Ei sillä lailla.

'Nojaudun sinuun,
tiedän että olet lähellä.
En tarvitse siihen todisteita,
en enää.

Tämä on liian hyvää
ollakseen totta.
Mutta en välitä.
Kukaan ei pakota,
kukaan ei käske,
siispä ei väliä.
Tulkoon sanomaan jos häiritsee.
En silti välittäisi.

Anna nukkua, anna uneksia.
Tästä en tahdo koskaan herätä..'

^ Tää kosketti mua jostain syystä tosi paljon.

'Katson silmiisi.
Katseeni on itkuinen, tuskan sokaisema.
Silmäsi ovat liian lempeät minulle.
Mutta älä välitä. Se ei johdu sinusta.

Halaan sinua.
Tunnen hengityksesi, kehosi liikkeet.
Sydämeni takoo liian nopeasti.
Mutta älä välitä. Se ei johdu sinusta.

Kuuntelen ääntäsi.
Puhut minulle, luotat minuun.
En osaa vastata kysymyksiisi.
Mutta älä välitä. Se ei johdu sinusta.

Lopulta vajoan syliisi itkemään.
Valehtelin. Kaikki johtuu sinusta.
Olet liian tärkeä, en voi päästää irti.

Puhun sinulle.
Ääneni tärisee, silmäni samenevat kyynelistä.
Mikään ei saisi minua suuttumaan sinulle.
Välitä vaan. Tarvitsen sinua.'

Ja kylläjuu, oon taas alkanu kirjottaa näitä. En muistanukaan miten paljon runot voi joskus auttaa.

Niinjuu, ja sit kusipäät on taas alottanu, joskin tällä kertaa ilkeydet tuleekin vähän yllättävämmältä taholta. En mä jaksa enää. Mut oon ylpee itsestäni etten lyöny. Toisaalta haluisin lyödä.... Mut yritän välttää sitä.

You're my worth dying for..

-Nyyti