World is full of words.
And every word means something.
But who really needs words?
You can hurt with words, love with words, lie with words.
But have you ever tought that they are just words.
They are not language of heart.
You can intensify your feelings with words,
but more important is that what you really feel.


^ Joku epämääränen töherrys mun surkeella enkullani. Ei tartte välittää.

Mä oon joskus aiemmin kirjottanu edellisessä blogissani sanoista. Oon säästäny jokaisen merkinnän sieltä vaikka poistin sen, joten tässäpä tulee ettei tartte samoja juttuja jankata..

 

Nyt mä sen sit tajusin!

Aivan normaali päivä koneella (erotuksella että tänään on liiderikoulutus ja nuortenilta <333333). Mietin täs samalla kaikenlaista kun surffaan netissä ja pelaan ynnämuuta triviaalia.
Ja sit PIM! Mä tajusin sanojen merkityksen.

Ihminen on siitä katala olento, että se osaa valehdella. Sä voit sanoo mitä tahansa, riippumatta siitä tarkotatko sä sitä. Siksi ihmistä on niin vaikee ymmärtää.
Sä voit antaa lupauksia, väittää tehneesi jotain tai jättäneesi tekemättä, sä voit jopa rikkoa lupauksia parilla sanalla! Sanoilla voi satuttaa toista, lohduttaa, naurattaa, suututtaa ja pettää. Mitä ei sanoilla voisi tehdä?

No minäpä kerron. Sanoilla ei voi antaa anteeksi, ei rakastaa, ei tuntea, ei edes vihata.
Sanat on kykenemättömiä tuntemaan. Välillä joku ehkä onnistuu sanomaan asiansa niin, että se oikeesti tulee suorilta sydämestä, mutta siihenkään ei sanat yksin pysty. Jotkut ihmiset osaa esittää tosi hyvin että ne tarkottaa mitä sanoo, vaikkei se olis totta.

Kuka siis voi luottaa sanoihin? Mä en ole luottanu niihin moneen vuoteen, mut ymmärsin sen vasta nyt.
Sanoissa on liikaa huonoja muistoja ja kokemuksia:

"heippa, soitellaan!", "tietenkin mä tuun sua kattoo!", "mä en tuu ikinä unohtamaan sua", "mä rakastan sua"... Listaa vois jatkaa loputtomiin, mut kaikkein pahin mitä mulle on ikinä elämässäni sanottu, on Anteeksi. Sitä käytetään paljon mutta tarkotetaan tuskin koskaan. Se on paljon pahempaa kuin tulla tietoisesti loukatuksi.

Kaikkea voi sanoa, mut todellisuus voi olla täysin eri.

Ymmärrän sen nyt oikeesti, kun oon saanu kuulla täysin vilpittömiä, puhtaita sanoja, mutta nekään ei oo merkinny yhtä paljon kun ne kosketukset. Se kun mä itken, mua ahdistaa ja haluun vaan pois, ja joku tulee kietoo kädet mun ympärille. Ei sano mitään, on vaan siinä mua varten. Antaa mun itkee, ei kysy mikä on tai mikä auttais. On vaan hiljaa, halaa ja silittää mua rauhottavasti. Ei säikähdä vaikka mä tärisen pahasta olosta. On vaan. Sulkee kaikki ulkopuolelle ja istuu siinä mun vieres vaan mua varten, ei kenenkään muun. Ja kun mä viimein rauhotun, pyyhkii kyyneleet mun poskilta ja sanoo että kaikki järjestyy. Ja sillon mä uskon siihen. Enemmän kun mihinkään muuhun.

 

 

Tää on ajalta jolloin riparista ei ollu kauaakaan. Ja nyt mä huomaan ajattelevani edelleen ihan samalla tavalla, vaikkakaan en oo enää ihan yhtä jyrkkä sanoja kohtaan. Koska nyt mä oon kuullu enemmän oikeesti tarkotettuja sanoja. Ja nimenomaan sanojen takia mun on niin vaikee luottaa ihmisiin. Ja mulla on neljä ystävää joihin luotan lähes sataprosenttisesti. Ja toinen kahdesta tärkeimmästä on vakuutellu mulle tosi pitkään ettei se jätä mua ja et se pitää musta huolta jne. Mut en mä oo osannu luottaa. Koska mua ei saa uskomaan sanoilla, vaan teoilla ja ajalla. Nyt luotan tähän ihmiseen ehkä 97-prosenttisesti. En tuu varmaan vielä vuosiin luottamaan ihmisiin täydellisesti, täysin varauksetta, mut oon hyväksyny sen, oon viimein ymmärtäny lakata murehtimasta sitä ja antaa ajan parantaa haavat. Mut ei tämäkään ihminen mun luottamusta niillä sanoilla saavuttanu, vaan sillä, että ehkä parin kuukauden ajan, joka ikinen kerta kun me nähtiin, mä itkin, ja joka ikinen kerta se jakso lohduttaa ja rohkasta mua eikä kyllästyny pitämään mua kasassa. Ja niin se tekee vieläkin. Nyt en vaan itke ihan joka kerta, onneksi.

Mutta mä säikähdin vähän kun etin ja luin tota merkintää, en tienny että tää muisto sattuis niin paljon. Koska kyllä mä muistan miten hajalla sillon olin, muistanpa hyvinkin. Ja on mulla ollu periaatteessa sen jälkeen paljon vaikeempikin olla, mutta nyt mulla on Toivo, Jumala ja paljon ystäviä ympärillä. Sillon ei ollu, ainakaan Toivoa. Ei pisaraakaan jäljellä. Se siitä teki niin kivuliasta.
Mietipä vaikka koiraa, joka kärsii vakavasta eroahdistuksesta. Se jätetään taas yksin kotiin ja helvetti alkaa. Koiralla ei ole samanlaista ajantajua kuin ihmisellä, se elää täydellisesti tässä hetkessä, eli koira ei osaa ajatella että "no, kohta ne tulee kotiin". Sillä on vain loputon, loputon ahdistus ja paniikki, eikä se osaa kuvitella että se loppuis joskus.
Joko nyt kaikki ymmärtää mitä tarkotan toivolla?


-Nyyti